torstai 16. lokakuuta 2014

Muistikuvia ja todellisia tarinoita matkoiltamme Kroatiaan

Split, mutta miksi?

Kysyy moni, kun kerron meidän viettävän osan vuodesta - ennen syys- ja hiihtolomamme - Splitissä. No. Roomalaiset ylimyksetkin viettivät siellä lomiaan. Miksi emme me. Onhan se vanha.

Vanha kaupunki.

Tai ennemminkin palatsialue, on ollut noiden roomalaisten lomamökki. Muurien sisällä on eletty elämää siis jo kauan. Eletty.

Ja kuoltu.

Attentaatteihin ja juonitteluihin kuoli moni noihin aikoihin. Siitä on pari laattaa kertomassa. Kapeat kujat ovat siis vuosisatoja täyttyneet ihmisistä. Juonittelusta, mutta ehkäpä kuitenkin enemmän iloittelusta.

Elämästä.

Näkyy jälkiä pitkin ja poikin marmorikatuja: kuluneita laattoja. Liukkaan näköisiä portaita. Viehättävää. Viehättävää on kulkea noita kujia. Nykyisin ajatus helposti siirtyy ajanlaskumme alkuvuosikymmenille. Mutta aluksi. Vuosia sitten.

Ensikokemus.

Turrutti aistit näkemään vain isoja kokonaisuuksia. Kaikki näytti huumaavalta, mutta yksityiskohdat hävisivät. Mutta ne löytyivät.

Kerta kerran jälkeen.

Löytää pieniä, viehättäviä yksityskohtia koko ajan ja nimenomaan palatsialueelta. Kujat alkavat puhua omaa kieltään ja turistista on tullut tuttu.

Kujille.

Eksyminen ensimmäisillä kerroilla on sääntö, koska kujat vain kiertelevät omia ratojaan. Kaikki näyttävät samoilta paikoilta. Etenkin turistikauden jälkeen.

Riva.

Siis rantakatu, on kaupunkilaisten olohuone. Roomalaisten aikaan tällä paikalla oli vain vettä. Veneet tulivat muurinvieruslaitureille. Ja siitä vain sisälle.

Kaupunkiin.

Oli näin turvallista tulla ja siellä olla. Niin nykyisinkin koen olevan. Minkäänlaista henkilökohtaista uhkaa en näinä vuosinani ole kokenut. Luulen sen johtuvan kroaattien hyvästä itsetunnosta. Mutta omia asioitaan puolustavat intohimoisesti. Eivät lässyile.

Ovat suoria.

Ja luotettavia niin sanoissaan kuin teoissaankin. Ja odottavat sitä muiltakin. Täällä saa olla oma itsensä yksinkin, mutta kontakteja löytyy, jos niitä haluaa.

Ystäviäkin.

On täältä jo löytynyt. Ja kerta kerralta yhä enemmän Kroatian aurinko, sunča, houkuttaa palaamaan. Sää on siis turistikauden molemmin puolin hyvä näin pohjoismaalaiselle. Talvesta en tiedä. Puhuvat täällä siitä.

Bura.

On talven tuuli ja saa ihmiset hulluuden partaalle. Luulen sen kyllä johtuvan siitä, etteivät voi viettää kahviloissa vapaa-aikaansa ystävien kanssa jutellen.

Se on tapa täällä. Sopii myös minulle. Mutta en talveakaan pelkää.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Muistikuvia ja todellisia tarinoita matkoiltamme Kroatiaan

Taustoja

Split on ollut Kroatian matkojemme pääasiallisin kohde reilut 5 vuotta. Kerran kyllä yritimme mennä Dubrovnikiin, mutta bura-tuuli - kohtaloko - esti laskeutumisen sinne. Ja jäimme silloinkin tänne.

Splitiin

Suhteemme tänne ulottuu jo reilun 15 vuoden päähän. Silloin luodut suhteet saivat meidät sittemmin viettämään lomiamme täällä. Nykyisin koemme tämän jo hyvin tutuksi paikaksi.

Kodiksi.

Olemme olleet täällä pari kertaa vuodessa keskimäärin 10 päivää kerrallaan. Siis satakunta päivää. Reilut kolme kuukautta. Siinä ajassa saa jo pientä tuntumaa maan tapoihin ja luotua myös uusia ihmissuhteita.

Ystäviäkin.

Niitä paikalliset tapaavat kahviloissa. Rupattelevat kahvikupin ääressä pitkiäkin aikoja. Kiirettä ei ole. Tällainen eteläeurooppalainen meiniki on meikäläisen mieleen. Sää on näin sesongin ulkopuolellakin vielä suomalaisittain lämmintä. Eikä enää ole liikaa niitä.

Turisteja.

He täyttävät kaupungin ja saaret huhti-toukokuusta elo-syyskuulle. Hyvää aikaa bisnekselle, mutta jo kesän lämpö on liikaa meikäläiselle. Suomessa on silloin parempaa.

Kesä.

Sitä tuo aika sesonkien lähituntumassa täällä Kroatiassa on meille, pohjan ihmisille. Aurinko hivelee ruumista ja sieluakin jopa. Matkatkin ja asuminen sopivasti hankittuna ovat edullisia.

Säästöä.

Tulee monella tavoin muutenkin verrattuna haisiisoniin. Tavaraa ja palveluja on vielä yllinkyllin tarjolla ja sana "popust" tulee tutuksi.

Kuka niitä haluaa.

Ruokaa ainakin kaikki. Rahaa siihen saa menemään runsaastikin, mutta viisaasti valiten saa mainiota ja terveellisiä aterioita kohtuuhinnalla.

Illalla.

Ruokailu on osa sosiaalista elämää täällä, niinkuin yleensä muuallakin eteläisemmässä Euroopassa.

Ulkonakin.

Koska sää sen vielä sallii näihinkin aikoihin. Päivällä on nautittu pienempiä välipaloja ja hyvä illallinen antaa suloisen unen aamuun saakka.

Laku Noć.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kroatia 29.9. - 21.10.2014 Korčula

6. päivä. Paluu.

Kotiin Splitiin lähdetään klo 13.00. Lipun osto tapahtui Jadrolinijan toimistosta läheltä pitkiä portaita. Täällä ei siis sataman kioskista. Kaksi vuotta jo ollut näin.

Kuulemma.

Katamariiniin tulee verkalleen matkustajia. Ihan mukavasti näin liikennöitsijän kannalta. Aika paljon paikallisia. Kiirettä tms ei ole. Tämä on ainoa yhteys Splitiin tänään. Arkisin alus lähtee jo klo 6.00.

Ei sovi meikälle.

Ulkona redillä on iso risteilyalus, joka syöltää yhteysaluksella matkustajiaan satamaan. On tehnyt sitä jo tunnin. Iso on. Yllättävän pieniä nämä laivat täällä muuten on. Kuitenkin Välimerellä ollaan.

Mutta iso on tämä.

Lähtö tapahtuu täsmällisesti klo 13.00. Pian ohitamme risteilyaluksen. Yhteysalukset lähtevät sen kupeilta. Kuuluisa alus. Queen Elisabeth.

Judita.

Se on tämän katamariinin nimi, lipuu Pelješacin salmessa. Vasemmalla näkyvät nyt päivänvalossa upeasti Korčulan vuoret, joiden sylissä pari päivää sitten matkasimme. Jossain niiden takana on Lastovon saari, joka ei tänne näy. Niiden loputtua alkaa avomeri, joka on auki Italiaan. Oikealla näkyvät jo Hvarin saari ja sen takana mantereen vuoret.

Puoli kolme.

Laiva täyttyy Hvarin satamassa.  Osa istuu lattialle. Joukossa lauluköörikin, joka baaritiskiin nojaten pistää lauluksi. Uutta klapaa ja muuta kevyttä sekakuorolla. Kansa tykkää ja antaa aplodeja. Laulavat perille saakka.

Mukavaa.

Kun nyt Korčulan kokeneena katsoo muitten saarten maanmuotoja, voi hyvin vakuuttua, että se on ehdottomasti otettava matkakohteeksi. Mikäli saarilla aikoo käydä. Sinne ei päiväksi kannata eikä voikaan mennä. Meilläkin meni kuusi päivää matkoineen.

Hyvä reissu.

Ja tulipa tehtyä. Suunnitelmat menivät täysin uusiksi. Mutta suunnitelmat ovat vasta suunnitelmia.

Elonpolku näyttää sulle tien.


lauantai 11. lokakuuta 2014

Kroatia 29.9. - 21.10.2014 Korčula

5. päivä: Museoita

Päätimme aamulla, ettemme lähdekään eteenpäin Korčulasta, vaan palaamme huomenna Splitiin. Saimme näet ilmoituksen, että meille varattu huone on vapaa jo huomisesta alkaen keskiviikon sijaan. Katsotaan teemmekö sitten päiväretken Supetariin, Bračille. Tai mantereella jonnekin.

Eilinen matka vahvisti suunnitelman muutoksen. Ja tämä kaupunki. Se mitä olemme kuulleet muista saarista ja itse nyt kaksi nähneenä, voin luottaa siihen, ettei niissä tämän parempaa voi olla.

Tänä päivänä ajattelimme sitten mennä museoihin. Näitä tiedämme täällä olevan kaksi. Kaupungin museo ja Marco Polo museo.

Rauhallisesti sitten suuntasimme kohden vanhan kaupungin keskipistettä. Sitä korkeinta kohtaa, missä tiesimme kaupungin museon olevan.

Kirkkoa vastapäätä.

Turisteja oli yllättävän paljon liikenteessä. Lähinnä japapanilaisia. Mutta eihän meillä kiirettä ollut. Ajastaan saavuimme museon eteen ja ovelle vaan. Mutta eivät ne meille auenneet. Ei ollut oikeastaan edes varmuutta, mistä sinne pääsisi. Komeasti kyltti kuitenkin osoitti. Kaupungin museo.

Monella kielellä.

Emmehän tästä masentuneet, vaan läksimme yhtä ruotoa alaspäin, jos alhaalla olis joku kyltti. Ei ollut, mutta aika kiva galleria löytyi. Jatsia taustamusiikkina. Ihan kiva paikka lähellä katamaraanin satamaa.

Löytyy helposti.

Jatkoimme siis matkaa, mutta kävely tuo ruokahalua ja päädyimme ruokalaan. Ja ruokailun jälkeen vähän huilailemaan.

Etsimättä Marco Poloa.

Ja niin se löytyikin, kun lähdimme illan suussa kaupungille takaisin tarkoituksena lopuksi ottaa vähän pientä iltamukavaa. Se on aivan lähellä pitkiä portaita sinne vanhaan kaupunkiin. Kiva audio-ohjattu kierros vei meidät Marcon elämän tärkeisiin vaiheisiin.

Suosittelen.

Sittenpä olikin jo kiireisen viimeisen päivän ilta jo lopuillaan ja ruokailun jälkeen piipahdimme vielä niille iltamukaville.

 Olutta ja viskiä.

Paikan nimi on Servantes ja siellä on elävää musiikkia yleensä. Muttei tänään kun on lauantai. Ihmettelimme tätä. Asia selvisi kotimatkalla. Naapuribaarissa oli kai sitten jami-ilta tulossa.

Vuorottelevat kai.

Tätä kun tässä vuoren äärellä kirjoittelen, kuuluu alhaalta mieskvartetin laulua. Mennessämme näimme, että johonkin rannalla olevista laivoista suuntasi jokin juhlaväki. Kroatian lippukin liehui. Häät tai muuta. Se se varmaan oli. Tutun oloisia lauluja sieltä kuului.

Ja klapaa.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Kroatia 29.9. - 21.10.2014 Korčula

4. päivä: Vela Luka

Matka saaren toiseen päähän taittuu tunnissa bussilla. Matkaa n. 50 km. Tiet ovat mutkaisia ja mäkisiä, mutta hyvässä kunnossa. Maisema vuoristoista, jossa tie kiemurtelee. Välillä näkyy meri kukkuloiden välistä, välillä vain toisia kukkuloita. Etäisyydestä siintävät mm. Pelješacin vuoret. Ja alkumatkasta sypressimetsää. Kukkuloiden välissä viljellään. Pääosin oliivia ja viiniä. 

Luulisin. 

Maisemat ovat huikeita. Ihan kuin lapsena Wiew Masterissa. Korkein paikka tällä tiellä on n. 600 metrissä. Merenpinnasta ylös ja sitten merenpinnan tasolle takas. 

Alas. 

Splitin hyvät neuvot näyttivät pitävän taas paikkansa. Tylsä asemakaava pitkin pitkää lahtea. Toisessa päässä lahtea sitten se satama. Tämä kaupunki on rakennettu satamaksi suojaisan sijaintinsa vuoksi. Mutta aika myöhään, vasta1900-luvun alussa. Täällä se on nuori.

Se siitä. 

Bussit kulkevat täällä ajallaan. Kuten sanottu. Kun vain tietää, mitkä vuorot ajetaan. Ja onko muitakin muutoksia. Tämä kannattaa varmistaa jostain. Vaikka bussiasemalta. Etukäteen. 

Mutta ei sen väliä.

Palasimme onnellisesti Korčulaan hartaasti odottamallamme bussilla. Matkalla pysähtelimme mennen tullen muutamissa vuoristokylissä. Jokainen niistä oli kiinnostavamman näköinen kuin Vela Luka. Niissä voisi viettää aikaa. Mm. Blato. 

Seuraavilla reissuilla.

torstai 9. lokakuuta 2014

Kroatia 29.9. - 21.10.2014 Korčula

3. päivä: Korčulan vanha kaupunki

Se on soikio, jota kiertää rantakatu. Pitkulaisesti soikion poikki kulkee pääkatu, josta sivukadut laskevat rantakadulle ruotoina. Pääkatukin on päistään alempana. Keskiosa on korkeimmalla.

Siihen on laitettu kirkko ja torni. Torni näyttää toimivan myös jonkinlaisena loistona.

Paras tapa nähdä mitä missäkin on, on ensin kiertää niemi ja sitten tehdä poikkileikkaus.

Kurkkaamalla erkaneviin katuihin, jotka pääasiassa ovat portaita, voi nähdä onko siellä mitään mielenkiintoista.

Toinen tapa on ravata portaita ylösalas. Matkat eivät ole pitkiä. Mutta alamäen jälkeen on kiivettävä taas ylös.

Erilaisia torneja, muureja ja kirkkoja on säästetty riittävästi. Jokainen muu kolo on jossain käytössä. Lähinnä putiikkeja ja ravintoloita.

Kai myös asuntoja.

Vanhan keskustan varrella on ravintoloita, putiikkeja ja gallerioita. Usean putiikin kylteissä loistaa nakit. Ikkunassa kimaltelevat korut.

Näin opitaan sanoja.

Krääsääkin on. Jotkut turistit niitä kaipaavat. Ja kyllä he ne löytävät.

Paikallista disainia on aika paljon. On myös Korčulan oman pojan Marco Polon nimen taakse rakennettua. Laadullista.

Ainakin näin ensi silmäyksellä.

Näinä muutamina päivinä olen kaivannut äänimaisemaan jotain alkuperäistä. Splitissä soi klapa Peristilillä. Täällä en tuota perin kroatialaista laulua ole kuullut. Läpitunkevaa ylikansallista äänisaastetta riittää. Jossain saattaa klapaa kyllä olla.

Mutta sekin jostain äänilähteestä.

Äänimaisemaa sotkevat vielä baarien skriinit, joista seurataan urheilua. Palloilulajit ovat kroaattien mieleen.

Kaikkialla. Kaikille.

Tänä iltana menimme syömään sitten sinne vanhaan keskustaan. Portaita ylös. Ja siinähän se oli. Ravintola, jossa saimme mainiota ruokaa ja juomaa. Hinnat olivat kohtuullisemmat kuin rantakadulla. Ja äänimaisema luonnollinen. Ihan lopuksi bonuksena alkoi kuulua hyvin soivaa kaksiäänistä kirkkolaulua.

Naapuripöydässä hioivat basso ja sopraano stemmojaan. Hyvin soi vanhan kirkon aukiolla.

Ainiin. Toinen sana, joka näin turistikauden jälkeen näkyy on popust. Alennuksia riittää kaikissa tuotteissa.

Saimme omamme.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kroatia 29.9. - 21.10.2014 Korčula

2. päivä: Korčulan kaupunki

Aamusella linnut - lie satakiel - lauloivat oliivipuissa. Aamun sarastellessa. Kun lopulta vääntäydyin ylös, odotti ulkona kaunis aurinkoinen aamu ja huikea maisema.

Illalla istuessani terassilla puoleen yöhön, kuului kaupungilta iloista biletysääntä ja olin jo vieläkin tyytyväisempi majapaikan valintaan. Opin näin, että pieni matka keskustasta saattaa tarjota rauhaa matkaajalle hänen sitä kaivatessaan.

Vielä illan päätteeksi silmäilin kuun mystisesti valaisemaa yötaivasta vasten piirtyvää arvoituksellista vuorta. Katselin sitä mietteissäni, kuin löytäisin jonkin yhteyden. Sama tunne nousee tuijottaessani Lapin tuntureita illan hämärtyessä.

Sitten menin maate.

Tämä arvoitus ei toki ratkennut aamullakaan. Eteeni nousi samainen vuori. Nyt kun aurinko valaisi sen kuvetta, ei se ei enää näyttänyt yhtä arvoitukselliselta. Korkealta kyllä. Mietin, miten tuo tähän mahtuu, kunnes kartan kanssa tarkistin, että sehän onkin salmen toisella puolen. Muutaman sadan metrin päässä on Pelješac ja sen korkeimman vuoren huipppu: Sv. Ilija (St Elias). Korkeutta 960 m.

Meikälle riittää hyvin.

Tapanani on aamuisin poistua kahville jonnekin. Saa Marjaana tehdä omiaan. Yleensä menen kahvilaan, jossa luen lehdet ja päivitän somet. Niin myös matkoilla.

Joten ensimäinen tehtäväni oli löytää baari, jossa on Wi-Fi. Matkasin kapeaa kujaa alamäkeen ja siinähän se: Dejavu! Kavana. Samalla sain navigoitua itseni kaupungin asemakaavaan.

Rutiinien jälkeen poikkesin pikkupuodissa. Kiva. Helppo toimittaa matkalaisen pikkuasiat. Eilen illalla kävimme kolossissa. Sinne en enää mene. Kauppakeskus.

Huh!

Pääsimme puolenpäivän jälkeen liikenteeseen. Nälkä ohjasi ajatuksiamme, mutta olimme huolimattomasti merkinneet suositukset muistiin ja teimme perinteisen turistilenkin. No, näin alkoi hahmottua kuva vanhan kaupungin mittasuhteista. Tasaista on niemen ympäri kävellessä, mutta kun lähtee niemen keskiosaa kohden alkavat portaat. Kartassa on jopa merkitty nämä. Liikuntarajoitteisten on parempi pysyä rannoilla. Mutta tämähän on yleistä tällaisissa paikoissa. Esim. Dobrovnikissa nousut ovat vieläkin hurjempia. Split on tasaisempaa ja näin sopii paremmin liikuntarajoitteisille, vaikkakin portaita sielläkin on.

Välimatkathan eivät ole pitkiä. Kilometri on kaukana.

Päädyimme pizzeriaan, jota olimme etsineetkin ja osuimme oikeaan. Eli siihen, mitä oli suositeltu. Nimi oli sinnepäin. Maisema terassilta oli upea Adranmeren syvälle tunkevaa turkoosia kirkkautta helmeillen. Auringon kilo leikitteli laineilla risteilyalusten saapuessa satamaan. Pienemmät väistelivät näitä. Moottori- ja purjeveneet.

Kuten tapanamme reissuilla on, emme vietä turistielämää adhoc, vaan kiertelimme omatoimisesti paikasta toiseen. Myös päivän kulku on rauhallista, mikäli jokin pakottava syy ei sitä vaadi. Siihen kuuluvat päiväunet lounaan päälle. Ja sitten illan suussa iltapalalle johonkin pieneen paikkaan.

Niin nytkin.

Kohti vanhaa keskustaa kuljimme pimeitä kujia pitkin. Joku baari oli auki, muttei ruokaa. Toinen myös. Ei sopivaa sapuskaa. Vielä pientä jaloittelua ja istuimme lounaspaikkamme viereisessä ravintolassa. Jotain pientä suuhunpantavaa.

Hintataso näyttää olevan Splitin tasossa, mutta esimerkiksi hyvät viinit ovat jo suomalaisittainkin arvokkaita. Tai no, mihin on tottunut. Palvelu on ystävällistä ja ruoka myös hyvää.

Tämä seutu on kuuluisa ja ylpeä hyvistä viineistään. Tunnen olevani luopio, kun juon vain olutta. Toki paikallista!

Siistiä on ja rauhallista. Pimeät kujat tunnelmallisia. Näin myös palatessamme pienen kierroksen myötä majapaikkaan.

Taidamme viihtyä täällä kauemmin kuin suunnittelimme.

Jouduin muuten käymään siellä kolossissa. 8.10. on Kroatian itsenläisyyspäivä ja siis yleinen vapaapäivä ja pienet putiikit kiinni iltapäivän.

Kolossi oli auki. Sain sieltä tarvittavat. Ei kai se nyt niin kauhea paikka ollutkaan. Eikä kaukana. Se kolossi. Täällä ei mikään.

Mutta ylämäkeen.


tiistai 7. lokakuuta 2014

Kroatia 29.9. - 21.10.2014 Korčula

Kroatiassa aikataulut ovat selkeitä, kunhan oppii tietämään minne menee. Bussit ja laivat lähtevät ajallaan ja matka sujuu aikataulun mukaisesti.
Aiemmilla matkoillamme olemme käyttäneet bussia paljonkin, jonka perusteella tämän voin kertoa.
Laivaa olemme käyttäneet vain kerran käydessämme Hvarin saarella. Tällöin otimme tavallisen lautan, koska matka ei ollut pitkän pitkä.
Lipun osto laivaankin sujuu mutkitta laiturin kioskista.

Matka saarille 7.10. -

1. päivä: Matka Korčulaan

Matkamme muille isoimmille saarille alkaa tutustumisella Korčulan saareen, jota kehutaan mm. kauneudestaan. Otamme katamariinin päästäksemme Korčulan kaupunkiin. Muita vaihtoehtoja kun ei ole. Kyselimme näet paikallisilta mennäkö Vela Lukaan vai sinne. Vela Luka on kaupunki Korčulan meren puoleisessa päässä ja ulkonäöltään 'Jugoslaviaa'. Korčula taas on vanha kaupunki jo Dubrovnikin valtion ajoilta ja pitkän saaren vastakkaisella puolella. Jugoslavia tarkoittaa paikallisessa puheessa tylsää arkkitehtuuria, joten päätimme noudattaa paikallisten neuvoa.

Katamariini pysähtyy matkalla Hvarin kaupunkiin. Aikataulun mukaan täsmällisesti. Matka kesti sinne reilun tunnin ja jatkuu pian kohti Korčulaa. Alussa avomereltä lounaasta tulevat mainingit keinuttavat laivaa, mutta pian siirrytään jo Korčulan saaren suojaan.

Isommat saaret ovat täällä pitkulaisia ja aika lailla itä-länsi -suunnassa. Saarten maasto on vuorista ja kerran nähtyään ne mereltä ei enää yllätyksiä tule. Kaunista kuitenkin. Etenkin saarten välisissä salmissa.

Pilvien punastellessa turkoosin Adrianmeren yllä tähän vuodenaikaan jo pian kuuden jälkeen, saapuu laiva Pelješacin ja Korčulan väliseen salmeen. Ja matkamme tämä vaihe alkaa olla lopuillaan. Matka kesti siis reilut kaksi ja puoli tuntia.

Satamassa saatiin lennosta kämppä, kuten tuttavamme Splitissä jo vakuuttivat. Ja edulliseen hintaan. Jää välikädet pois. Hyvä tapa reissata.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Valaiden laulu

Muutama päivä sitten kuulin radiosta tutkijan puhuvan valaiden laulusta. Erityisesti kiinnitin huomioni siihen, ettei sen syytä oikein tiedetä.

No, muusikon ja musiikkiterapeutin kiinnostus heräsi ja aloin pohtia ko. juttua.

Lisäpontta tähän kirjoitukseen sain fb:ssa olleeseen videoon, jossa veneilijät pelastavat valaan sotkeutuneesta verkosta. Valas selvästi ymmärsi, että sitä halutaan auttaa. MOSTAMAZINGPLANET.COM

Jo vanhastaan on ollut tiedossani, että valaat ja muut sen lajitoverit ovat älykästä kansaa.

Nämä asiat - laulaminen, älykkyys, kommunikointi - sai minut pohtimaan todella laulamisen perimmäistä syytä musiikkiterapian näkökulmasta.

Ihmisille laulu (soittokin ja ehkäpä pelkkä musiikillinen ajattelu) on tunteiden tulkki. Siis laululla käsitellään iloja ja suruja. Se, tavoittaako laulu ketään, ei ole merkitystä. Tämänhän jokainen voi itse todentaa. Ja on tälle myös tieteellistä perustaa.

Nyt sitten, kuinka paljon älykkyyttä tarvitaan tällaiseen psyykkisen toimintaa, joka ihmisille on luontainen? Vai onko tämä jokin lajikohtainen - vain ihmisille kuuluva ominaisuus?

Kehittyvälle sikiölle voi jo laulaa. Ja tämä on tiedetään olevan syntyvälle lapselle hyödyksi. Jotkut puhuvat jopa musiikkikasvatuksen aloittamisesta, mutta minulle se on enemmän: tunneilmaisun kehittämistä.

Edelleen musiikilla tiedetään olevan  hyviä vaikutuksia kehitysvammaisten kanssa työskennellessä, niin terapiana kuin myös viihdykkeenä. Kuten meille kaikille. ÄO: ta ei tässä mitata, eikä sikiölläkään. Silti se toimii!

Niinpä päättelenkin valaiden laululla olevan saman mielen kuin meillä ihmisilläkin: tunteiden käsittely, psyykkinen työ. Saattaa koskea muitakin eläimiä. Tiedä häntä.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Tarasti, Eero 1992 Romantiikan uni ja hurmio.

Pari poimintaa ilman kommentteja.

s. 25
"Ruskinhan (John Ruskin) luokitteli taiteilijat kolmeen kategoriaan: niihin jotka näkevät oikein, koska eivät tunne mitään, mikä oli tietysti alin luokka; niihin jotka näkevät väärin, koska tuntevat voimakkaasti ... Kolmas ja tietenkin korkein kategoria oli taiteilija, joka sekä näki oikein että tunsi voimakkaasti."

ss. 32-33
"Mutta vielä tulee muistaa, että musiikki voi saada kertovan ominaisuuden ei vain rakenteensa kautta, vaan myös siten että se esitetään »kertovalla» tavalla. Joillakin taiteilijoilla on kyky taivuttaa kuulijat seuraamaan tulkintansa kaikkia käänteitä, tehdä jopa sellaisesta musiikista, jolla ei sinänsä ole mitään kertovaa, luonteeltaan narratiivista. Jos asettaa tällaisen tulkinnan rinnalle toisen, jossa tähän ei pyritä, ero tulee ilmeiseksi.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Teenkö luovaa työtä? Muusikkona, musiikkiterapeuttina, musiikinopettajana? Tai yleisesti olenko luova ihmisenä?

Luovuuden tutkimusta on paljon. Ydin näissä on, että luovuus kuuluu kaikille luontaisesti. Tällöin tarkoitettaneen muitakin kuin vain (huippu)lahjakkaita neroja.

Kuka sitten ei tee luovaa työtä? Miten se rajataan? Kuka sen määrittää? Onko taidetyö luovempaa kuin vaikkapa kassatyö? Ja kumpi on arvokkaampaa tai tarpeelisempaa? Ja kuka näitä arvottaa?

Kysymyksiä, kysymyksiä!

Kun itse olen periaatteessa siirtynyt leikkivästä lapsesta muusikoksi, eivät nämä kysymykset ole mieltäni vaivanneet (ennen kuin nyt). Työ musiikin parissa on ollut työtä siinä kuin muukin työ. Tai näin ainakin nyt ajattelen. Ja myös opiskelut aikoinaan.

Kovaa työtä!

Muun muassa taide (alleviivaten) mielletään luovaksi työksi ilman sen kummempaa pohdintaa. Näin yleisesti. Ja ehkäpä eniten muitten kuin taiteilijoiden itsensä mielissä. Kyllä siis luovuuden on ilmennyttävä muuallakin kuin taiteessa, jos se kerran on ihmiselle luontainen taito.

Jotenkin tahtoisikin pelkistää luovuuden määritelmää monimutkaisista näkemyksistä lahjakkuuksista, älykkyydestä, stressinsietokyvystä jne. johonkin kouriintuntuvampaan. Mielestäni monikaan argumentti ei aina kohtaa arkista todellisuutta. Ihmiset voivat monista kyvyistään riippumatta olla luovia  arvostettuja tekijöitä ja jopa taitelijoita. Ja ilman varsinaista taidekoulutusta! Jälkeä vain syntyy!

Kuin lapsen leikissä.

Olen näet sitä mieltä, että esim. jokainen ammattikoulutuksen saanut muusikko pystyy tekemään työnsä asiallisesti. Mutta missä se luovuus siinä sitten on? Koulutuksen myötä musiikkiterapeutti pystyy kohtaamaan asiakkaansa ammattitaidolla. Mutta missä se luovuus taas on? Ja samaa listaa voisi varmaan jatkaa pidemmällekin.

Sanottakoon tähän väliin, että itse olen ylpeä omasta työstäni musiikin ja koulutuksen parissa, ja arvostan jo tästä syystä pätevää koulutusta.


Luovuus vaatii käynnistyäkseen tarpeen tehdä jotain. Useinkin kriisien yhteydessä luovat teot kukoistavat. Koulutuksella (tai kokemuksella) on saatu valmius sanoa se jollain tilanteen ratkaisuun sopivalla keinolla.

Mutta riittävätkö nämä kaksi ulottuvuutta luovan teon tuottamiseen? Tässä nousee epäilykseni. Tuloksena voi hyvinkin olla toimiva ja kauniskin ratkaisu, mutta onko se luova? Luulen näet, että tällöin tuotetaan vain enemmän tai vähemmän opittuja strategioita ilman suurempaa intohimoa. Luovat (spontaanit) teot kun eivät yleensä seuraa konvetionaalisia polkuja ja aiheuttavat sietämättömän tarpeen saada juttu päätökseen.

Siis intohimoko olisi sitten se puuttuva pala luovan artefaktin aikaansaamiseksi?
Ehkä turhan voimakas sana, mutta mielestäni vasta joku psyykkinen tarve saa luovuuden kukkimaan. Sama lähde lienee jo käynnistänyt sen. Jutusta tulee oman näköinen ja mikä tärkeintä: vain näin se saa mahdollisesti muutkin kiinnostumaan jutusta.

Syntyy vuorovaikutusta!

Tämä on oleellista!

Kaikki tekomme ovat tarkoitetut muitten ulottuville. Joskus niistä pidämme ehkä vain me itse, mutta luovalla luova tahto on kova!

Mielenkiintoiseksi ilmiö tulee silloin, kun luovalle vuorovaikutusaktille altistutaan vaikkapa konsertissa, teatterissa tai taidenäyttelyssä. Se prosessi, mikä on tarvittu ko. teoksien synnyttämiseen näyttää siirtyvän myös kokijoihin: se luo heille jonkin syvällisen ja saman suuntaisen tunteen minkä tekijäkin on kokenut. Ainakin jonkin osan siitä.

Näin luova työ on tehnyt kommunikatiivisen tehtävänsä, joka edelleen tuottaa jotain uutta...

Siis, luovuus vaatii: 1. haasteen, 2. keinot ja 3. intohimon. Kaikkien on oltava yhtäaikaa päällä, mutta näitten väliset suhteet ovat tilanteen muovaamana erilaisia.

1. Haaste voi tulla mistä tahansa.

2. Keinot löytyvät eri tavoilla, useinkin koulutuksen ja kokemuksen kautta.

3. Intohimo on oleellinen generaattori prosessissa.

Annetaan siis lapsen leikkiä!

Se on (luovan) ihmisen oikeus. Aikuisenakin.