sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Musiikkiterapeutin muistelmat. Osa 12: Sukupuoli. 
 
Terapeutin sukupuoli on vaikea aihe. Kuitenkin koen tarpeelliseksi pohtia tätäkin. Sukupuoli terapiatyössä ei liity mitenkään ammatilliseen kompetenssiin. Kyse on lapsen kokemusmaailmasta ja sen huomioitsemisesta koko kuntoutuskaarella. 

Tosi asia on, että koulu-, hoiva-, sosiaali-, terapia yms. -alalla on sukupuolinen vinouma. Miehet eivät hakeudu näihin ammatteihin riittävässä määrin. Miksi? Tähän en edes yritä vastata. 

Voisi kuvitella, että näillä aloilla mies edustaisi samaa kuin suvussa eno. Äidin veli on lapselle pehmeä maskuliininen ilmiö. Sedät taas jatkavat suoraan isän miehistä kulttuuria. Lapsi kokee enon äidin kautta ja koska äiti vielä nykyäänkin edustaa hoivaa, muodostuu myös enosta lapselle pehmeämpi miehinen kuva. Kuva on ihanteellinen ei välttämättä realistinen. Siis omat äitikokemukset eivät muuta tätä ideaalia. 

Eikä tämä tietenkään tarkoita etteikö pehmeää linjaa olisi isänkin puolella. 

Etenkin näin naisvaltaisilla aloilla, jossa terapeutti työskentelee hyvinkin lähellä lasta herkän välineen - musiikin - kanssa, saattaa tämä suhde korostua. Miehen feminiiniset piirteet luovat lapselle kuvan turvallisesta miehestä. Miehestä, joka siis ei ole oman perheen tai suvun piiristä. Turvallisen välimatkan päässä. 

Täytyy muistaa, että terapioissa ovat lapset vakavan kasvua ja kehitystä vaarantavan häiriötilanteen vuoksi. Kasvatustehtävän vinoutuminen on hyvin erilainen eri perheissä, eikä syytä voi siis noin vain kotiin heittää. Asiantila on usein vain niin, että positiiviset miehiset mallit ovat näille lapsille useinkin tavoittamattomissa. Tein töitä aikana, jolloin vielä isoisien (ehkäpä isoisoiso-) mahdollinen traumaattinen perimä saattoi vaikuttaa lasten ydinperheen kasvuympäristöön haitallisella tavalla. Nimenomaan isän puolelta. Poikkeuksia tähänkin on, mutta se positiivinen kaanon, mikä oli joskus nähtävissä, löytyi kyllä äidin puolelta. Diagnoosit eivät myöskään selitä mahdollista deprivaatiota yksin. 

Kysymys kuuluukin nyt, kuinka tämä dilemma voidaan hallita? Ja onko tämä edes tärkeää? Ammattitaidosta ei siis voi olla kyse. Taitavaa terapeuttia, kuten muitakaan kuntoutuksen piirissä olevia ammattilaisia ei määritä sukupuoli. Määritellyt tehtävä- ja vastuualueet hoidetaan yleensä ammatillisesti. 

Vaikka lapsen sukupuoli ei tässä suhteessa ole merkittävä, koska sekä tytöt että pojat kaipaavat molempien vanhempiensa rakkautta ja huomiota, haluan painottaa, että suurin osa minun terapialapsistani oli poikia. Villejä, siis huomiota ja rakkautta useinkin väärin keinoin janoavia lapsia. Varmasti positiivista kiintymystä voi osoittaa sukupuolesta riippumatta, mutta miehen malli tässäkin kontekstissa lienee vähintään pohtimisen arvoinen. 

perjantai 4. joulukuuta 2015

Musiikkiterapeutin muistelmat. Osa 11: Kokemus. 
 
Yli 20 vuoden työssä ammatillisena terapeuttina opin, että se, mitä aika ja tehty työ tuo, on kokemus. Hyväkin koulutus antaa vain valmiudet ammatilliseen vuorovaikutukseen. Kokemuksen myötä ja hyvässä ammatillisessa työnohjauksessa vasta varmuus tähän saavutetaan. Dynaamista nöyryyttä tarvitaan myös aimo annos. On tunnettava vahvuutensa, mutta myös uskallettava myöntää ja korjata virheensä, muuten ne pilaavat tämän tärkeän kehityksen. Virheitä tehdään aina. Tärkeää on vain, kuinka niistä selvitään eteenpäin. 

Kokemuksen myötä myös kyky havainnointiin ja olennaisiin asioihin paneutumiseen paranee. Ammatillisessa vuorovaikutuksessa omat intressit ovat luonnollisesti ja tietoisesti taka-alalla. Hyvää tarkoittava hyysääminen, eteen tekeminen ja puhumattakaan sääli eivät tähän sovi. Ymmärrys ja lämmin myötätunto ovat eri asioita ja kuuluvat ammatillisuuteen. On nähtävä ja ennakoitava: toimittava ennen kuin lapsi tekee jotain odottamatonta. Yleensähän se on ei-toivottua. Mutta näilläkin teoilla on tarkoituksensa, joita pohtimalla perimmäiset ideat saattavat löytyä. 

Monet elämänkatsomuksiin liittyvät hyveet eivät myöskään millään muotoa sovi tietoiseen ammatilliseen terapeuttiseen vuorovaikutukseen. Musiikin kanssa tämä vielä korostuu: on tarkkaan pohdittava käytetyn materiaalin soveltuvuus juuri kyseiselle asiakkaalle. Olisi sitten kyse aikuisesta tai lapsesta. On ymmärrettävä musiikin henkilöhistoriallinen vaikutus eli tilanteet, joissa sitä on jo saatettu kuulla. Tai paremminkin koettu. Näet kaikki ne asiat, jotka johonkin kappaleeseen ovat liittyneet - hyvät ja pahat - ovat ammatillisessa vuorovaikutuksessa ilman tietoa hallitsematon elementti. Kokemuksen myötä tätä oppii käyttämään ja hyödyntämään tarvittaessa esim. kulttuurisidonnaisuuden kautta. Aina voi olettaa jotain reaktiota. Sen toteutuminen tai ei toteutuminen antaa tietoa, jolla voi edetä tavoitteellisesti. Yleispätevää hoitavaa musiikkia ei ole. Eikä tuhoavaakaan. Terapiassa. 

Odottaminen on terapeutin työtä. Asiat etenevät ajallaan. Aina. Alun mahdollinen kaaos järjestyy ajan mittaan etenkin musiikkiterapiassa pian yhteiseen tekemiseen esim. laulaen, soittaen tai tanssien. Tästä vasta tekeminen voi alkaa. Tässäkin auttaa kokemus. 

Kuin myös tilanteessa, jossa kapinaa ei esiinny. Se on petollinen ja vanhaa Aatamia hyväilevä tila. Hoitava haastaminen on kova laji. Siinä on vastakkain aina kaksi kovaa. Mutta se on ainoa mahdollisuus etenemiseen. Maanittelu, lahjominen, uhkailu tms ei ole ammatillista. Palkitseminen, ymmärtäminen ja myötäeläminen on. Jollain keinolla on päästävä asiakkaan nahkoihin, jotta vuorovaikutus voi käynnistyä. Kun lapsi alkaa vaikkapa rummuttaa selkeästi yhteistyössä on pää saatu auki.  

Kokemuksen myötä taito istunnon rakenteesta kiinni pitämiseen paranee, jolloin haastaminenkin toimii turvallisena elementtinä. Tutut proseduurit auttavat ja ne vievät istuntoa ja koko terapiaa hallitusti eteenpäin. Itse käytin ohjeena: lapsi tuodaan terapiaan, terapeutti pitää hänet siellä. Tähän tarvitaan vuorovaikutustaitoja: ennakointia, suunnittelua ja tyytyväisyyttä tuovaa toimintaa. 

Ja kokemusta.



tiistai 24. marraskuuta 2015

Musiikkiterapeutin muistelmat. Osa 10: Terapeuttinen rakkaus. 

Varmaankin yksi vaikeimmista asioista terapiaurallani oli lapselle osoitettavan välittämisen dynamiikka terapiassa. Annoin tälle jo varhain nimen: terapeuttinen rakkaus. 

Terapeuttinen rakkaus muistuttaa vanhempien rakkautta lapsiinsa. Se sisältää huolta, hoivaa ja välittämistä. Ero on vai siinä, missä kuvainnollisesti vanhemmilla on sydän keskellä aivoja, on terapeutilla tasan päinvastoin: aivot ovat keskellä sydäntä. Kyse tässä on ammatillisesta vuorovaikutuksesta, jonkinlaisesta tunnepesästä.

Musiikkiterapiassa tämän tiedostaminen on oleellista. Musiikki on vuorovaikutusta - tunnetta ja rakennetta - ja siksi välillä vaikutuksiltaan jopa arvaamatonta. Asiakkaasta välittäminen aktiivisessa, tavoitteellisessa vuorovaikutuksessa vaatii terapeutilta perusteellista koulutusta ja kokemusta. Istunnoista saattaa helposti tulla toisaalta joko ulkokohtaisia tai sitten liian mukaansa tempaavia, vain asiakasta (ja jopa vanhempia) miellyttämään pyrkiviä harjoituksia. 

Terapeutilla tulee olla vain ammatillinen (tunne)suhde asiakkaaseensa. Sehän voisi olla kylmä ja etäinen. Siis "ammatillinen" sanan huonoimmassa merkityksessä. Toinen ääripää on lämmin ja läheinen, siis "epäammatillinen". Kuinka siis tasapainoilla näiden välillä? Aidosti, mutta ammatillisesti. 

Terapeutin kompetenssin voisi ajatella koostuvan kolmesta ulottuvuudesta: luontaiset ominaisuudet, ammattiosaaminen ja työkokemus. Kaikkia näitä kehitetään koulutuksessa. On sanomattakin selvää, että kokemuksen kasvaessa varmuus asiakkaan kohtaamiseen paranee, mutta asioiden hallinta ja syvällinen ymmärrys vaatii jatkuvaa ammatillista itsetutkiskelua mm. työnohjauksessa. Myös systemaattinen musiikkiterapiatutkimukseen perehtyminen lisää luonnollisesti ammatillista kompetenssia. 

Lapsi on terapiassa omien haasteittensa, vajeittensa vuoksi. Musiikin tehtävänä on fokusoida nämä terapeuttisessa vuorovaikutuksessa kuntouttavaan prosessiin. Matka on pitkä. Aina. Terapeutti tietää suunnan, mutta lapsi määrittää nopeuden. Oikotietä ei ole, ellei musiikkia lueta sellaiseksi. Musiikin ominaisuus on näet katalyysi: se voi viedä läpi harmaan kiven.

Lukko on saatava kuntoon jo olemassa olevien avainten avattavaksi. Tämä prosessi onnistuu ainoastaan ja vain tiedostavan, terapeuttisen rakkauden avulla. 

lauantai 14. marraskuuta 2015

Musiikkiterapeutin muistelmat. Osa 9: Yhteistyön organisoimisen malli.

Yhteistyötasot
Kun asiakkaan ympärillä on kymmeniä erilailla organisoituvia kontakteja, on asiaan puututtava aktiivisesti onnistuvan, tavoitteet saavuttavan terapian turvaamiseksi. Terapeutin on keskityttävä lapseen, mutta yhteistyössä eri tahojen - tasojen - kanssa. 

Luottamuskerroin
Tasojen luottamuskerroin kuvaa ammatillista, tunnepohjaista vuorovaikutusta terapeutin ja tason toimijoiden kanssa. Tasojen luottamuskerroin on erilainen, ja koska terapioissani asiakas oli lapsi, ovat lapsen arkeen liittyvät ihmiset tärkeimpiä kumppaneita korkeammalla luottamuskertoimella. Näitä ovat kotona vanhemmat ja sisarukset, ydintaso ja koulussa opettaja, avustajat ja mahdolliset muut terapeutit eli arkitaso.

1. Ydintaso 
Luottamuskerroin suuri
Ihan terapian alkuvaiheessa vanhempien ja perheen rooli on keskiössä luottamuksen luomiseksi. Lapsen on koettava terapeutti turvalliseksi ja siksi alussa on aina tavattava lapsi vanhempiensa kanssa. Kerta riittää aloitukseen. Vuoden kiertoon näitä on syytä varata väh. neljä. Tällöin sovitaan terapian etenemisen tarkastuspisteet eli muut vanhempainohjauskerrat, tiedottamisen tavat ja erityisesti tavoite alustavasti. Samassa yhteydessä terapeutti esittelee istunnon sisältöä, kulkua ja välineistöä. 

2. Arkitaso
Luottamuskerroin kohtalainen
Tämän jälkeen sovitaan koulun tms. henkilökunnan kanssa terapian käytännön järjestelyistä, pohditaan asiakkaan käytännön haasteista tavoitteiden suuntaa ja luodaan rutiinit tiedonvaihdolle. Myös mahdolliset muut terapeutit huomioidaan tässä vaiheessa, vaikka käytännössä heidät tapaa vain kuntoutuskokouksissa. Tämä taso on terapian toteuttamisen kannalta kaikkein tärkein "voimarengas" ja koska tapaamiset ovat säännöllisiä, voi terapian etenemistä ja tavoitteiden mukaisia toimia hyvinkin tarkasti seurata ja kehittää.

3. Hallintotaso
Luottamuskerroin pieni
Lääkäri vastaa kuntoutuksesta, mutta ei terapeutin kannalta ole keskiössä. Kuntoutuskokouksissa on kuitenkin hyödyllistä pohtia hänen kanssaan myös tiedottamisen rutiineja ja hälytysrajoja. Lääkärinlausunto on pohjustanut terapian tavoitteiden suunnittelua, mutta vain pohjustanut. Terapeutti pohtii terapian sisällöt, tavoitteet ja keinot, mutta diagnoosi antaa tähän vain vähän työkaluja. Keskiössä tulee olla käytännön haasteet ja haitat, jotka estävät lapsen mahdollisimman iän mukaisen olemisen. 

4. Rahoitustaso
Luottamuskerroin vähäinen
Kaikkein vähiten käytännön terapiaan vaikuttaa terapiapalvelun tilaaja, mm. KELA, ja kontaktit tämän kanssa ovatkin hyvinkin tarkasti sopimuksilla normitettuja eivätkä saa missään tapauksessa vaikututtaa istunnon käytäntöihin. Terapiatiheys, -kerrat ja näistä raportointi ovat rutiineja, jotka kuitenkin turvaavat terapian suunnitelmallisen etenemisen. 
Eräs mielenkiintoinen ja vaikuttava nimenomaan KELA-terapioihin liittyvä kontakti on asiantuntijalääkäri, jota kukaan ei kohtaa, mutta joka käytännössä on keskeinen terapian jatkuvuuden kannalta. Kokemuksesta tiedän että terapioita on katkaistu pelkästään pienen paperilla olevan puutteen vuoksi. Ja nimenomaan ko. asiantuntijan toimesta. 
Urani loppuvaiheessa KELA lanseerasi GAS-menetelmän terapian laadun kehittämiseksi, mutta vähäiselläkin kokemuksella koen tämän ongelmalliseksi etenkin avopuolella. 
Mutta tämäkään ei määrittele istuntojen sisältöjä. Vain tavoiteltavia muutoksia. 

5. Yhteiskunnan taso
Luottamuskerroin olematon
Tämähän pitää sisällään laajoja hoitoon ja kuntoutukseen liittyviä linjauksia, joiden vaikutus toki yksittäiseenkin terapiaan voi olla suuri. Mutta terapeutin ja aktiivisen terapian toteuttamisen kannalta tämä on vain kaukainen säännöstö, joka toki olisi pääosin tunnettava. Tämän hetken SOTE-päätökset saattavat vaikuttaa yksittäisen terapeutin asemaan samoin kuin ammattinimikesotkut. 

Eri tasojen välinen kommunikointi
Eri tasot kommunikoivat luontevimmin viereisten tasojen kanssa. Poikkeuksena ovat vanhempien kontaktit mm. hoidosta vastaaviin ammattilaisiin ja KELAan. Näin terapeutti terapian aktiivivaiheen aikana pitää yhteyttä säännöllisesti omalla tasollaan sisäisesti, mutta myös ydin- ja hallintotasoon sovitusti. 





keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Musiikkiterapeutin muistelmat. Osa 8: Kontaktien kirjo.

Musiikkiterapeutin työssä on keskiössä asiakas. Asiakas on lapsi. Minun terapioissani oli näin. Näin lapsen perheen vanhemmat ja mahdolliset sisarukset liittyvät joukkoon. Myös mummot, vaarit ja muut sukulaiset sekä naapurit ovat mukana lapsen elämässä. Lapsi käy yleensä jo koulua, koska terapiat aktivoituvat usein vasta koulun alun tietämissä. Näin lapseen liittyy opettaja ja koulun muu henkilökunta. Kouluun lapsi useinkin näin maalaisterapeutin kohdalla tulee taksilla tms. Yksi tai useampi kontakti lisää. Lapsi käy säännöllisesti lääkärin pakeilla. Montakohan kontaktia sieltä tulee? Entä sosiaalipuolen työntekijät? Kuntoutuksen rahoittaa joku, joka on kiinnostunut kuntoutuksen edistymisestä monellakin tavoin. Taas lisää kontakteja. Toivottavasti lapsi voi myös harrastaa jotain. Lisää kontakteja. Sitten toivottavasti on vielä kaverit. Myös kaupat ym. palvelut joutuvat tekemisiin lapsen kanssa. 

Siis helposti jo pelkästään lapsen arjessa pyörii kymmeniä ihmisiä. Hyvin erilaisia. Kohtaamistiheydet vaihtelevat. Osan lapsi tapaa päivittäin, osan viikoittain, osan kuukausittain ja osan kerran pari vuodessa. 

Paradoksi tässä on se, että mitä vaikeammasta vammasta on kyse, sitä enemmän näitä kontakteja vain on oltava. Homma ei toimi muuten. Konkreettisesti tämän voi todeta kuntoutuskokouksissa, jossa voi helposti olla kymmenenkin kuntoutuksen asiantuntijaa paikalla pohtimassa kuntoutuksen tuloksia ja jatkotoimenpiteitä. Josta löytyy taas paradoksi. Hyvinkin harvoin lasta näkevät puhuvat hänen asioistaan suurella tietämyksellä pelkkien raporttien tai lyhyehkön tapaamisen pohjalta. Mutta näin systeemi toimii kuitenkin, jos asiat hoidetaan hyvin. Se on kuntoutuksesta vastaavan tahon vastuulla.

Kaikkia kontakteja  siis lapsi ei toki säännöllisesti tapaa, puhumattakaan terapeutti, mutta kaikki nämä kontaktit, satunnaisetkin, terapeutti joutuu työssään lapsen kanssa huomioimaan. Aika usein jopa utelemaan lähiaikojen tapahtumia. Etenkin, jos jotain outoa tulee esille. Koulun tms. kanssa kommunikointi yleensä kyllä sujuu. Parhaimmillaan terapeutti koetaan osaksi työyhteisöä. Tämän asiantilan tiedostaminen on tärkeää ja yhteistyö onkin organisoitava parhaan mahdollisen vuorovaikutuksen turvaamiseksi ja terapialle asetettujen tavoitteiden optimoimiseksi.

Tämä on terapeutin tehtävä oman työnsä osalta. Järjestelmä vaatii tiettyjä proseduureja (mm. lääkäri ja kela raportit), mutta käytännön tasolla terapeutin on otettava vastuu työstään ja aktiivisesti huolehdittava tähän liittyvien oleellisten asioiden tiedottamisesta molempiin suuntiin. 




tiistai 13. lokakuuta 2015

Musiikkiterapeutin muistelmat. Osa 7: Valinnan vaikeus.

Kelan avattua mahdollisuuden musiikkiterapian palveluntuottajaksi täysimittaisesti 1990-luvun puolivälissä oli luonnollista laajentaa terapiatoimintaa sen osoittamiin tarpeisiin. Tämä tarkoitti kohdallani vaikeammin vammaisten lasten terapioita. Myös terveyskeskukset ja jopa vakuutusyhtiöt rahoittivat musiikkiterapioita uudelle vuosituhannelle siirryttäessä. Sittemmin työskentelin 75 prosenttisesti kelan palveluntuottajana.

Valitsin siis kliinikon osan tutkijan työn sijaan. Erityisesti en tätä silloin oivaltanut ja teinkin gradun jälkeen paljonkin suunnitelmia väitöskirjan suhteen. Lupa tähän tuli ja aloinkin suunnitelmallisemmin kerätä aineistoa ja hankkia taitoja tähänkin tehtävään. Välillä aika ja voimat riittivätkin tutkimushankkeen edistämiseen etenkin, kun aiheeseen pystyin kytkemään käytännön musiikkiterapiatyöni kehittämisen. Valinnan vaikeus tuli sitten vastaan: en voinut tehdä valintoja, joita tutkimustyö olisi vaatinut. Lasten tarpeet ja oikeus hoitoon ohittivat monet ideani mittauksista ja verrokkiryhmistä. En vain löytänyt enää mieltä tutkimuksen eteen työskentelyyn. Sitä vastoin mt-menetelmäni sisäinen havainnointi ja terapian tulosten arviointi kehittyivät käytännön työn avulla. Kehittelin tarkan proseduurin terapian pitkiinkin läpivienteihin, mutta kuitenkin huomioiden lasten tarpeiden ensisijaisuuden. Keskiössä tässä oli yhteistyö lasten arkipäivän ihmisten kanssa. 

Valinnan vaikeus säilyi kuitenkin ja vapaa-aikani sekä lomani pyrin edistämään tutkimushankettani vuosi vuoden jälkeen. Monet käsikirjoituksen ja muut suunnitelmat tein, mutta valmista niistä ei tullut. Ohjaus tähän työhön olisi varmaankin ollut tarjolla, mutta senkin organisoiminen olisi vienyt aikaa ja ollut pois aktiivityöstäni. Täytyy muistaa, että tein myös opettajan / rehtorin tehtäviä terapiatyöhön ohella (vai kummin päin se oli) aina eläkepäiviini saakka. 

Kaikesta huolimatta tutkimushankkeista oli hyötyäkin. Kriittinen tiedon kerääminen ja analysointi kehittyivät näiden vuosien aikana. Ja vieläkin mielessäni itää mahdollisuus saattaa työni loppuun. 

Nythän voisin sen valinnan tehdä. 

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Musiikkiterapeutin muistelmat. Luku 6: opintojen jatkaminen.

Gradu

Olin onnellisessa asemassa, koska toimin koko opiskelun ajan ja sen jälkeenkin kansalaisopiston opettajana, apulaisrehtorina ja osan aikaa myös rehtorina. Näin pystyin jättämään vielä varsinaisen terapiatyön vähiin. Tein sitä jo jonkin verran hapuillen ja mm. Kelan palveluntuottajana tein ensiterapiani. Osan opetustyöstäni olin jo aiemmin tehnyt musiikin kuunteluryhmien kanssa ja valmistumisen jälkeen sain idean alkaa tehdä tätä myös paikallisessa alkoholistien kuntoutuslaitoksessa Tyynelässä.

Ylempää korkeakoulututkintoa tarvitsin rehtorikoulutusta silmällä pitäen, mutta olin myös hyvin kiinnostunut musiikin mahdollisuuksista vaikeitten sairauksien hoidossa. Alkoholismi oli ja lienee edelleen aika kiistelty sairaus syiltään. Itse olin hyvinkin vakuuttunut ympäristön vaikutuksista sen syntymiseen epäonnistuneen coping-prosessin seurauksena. No, tämä on nyt sivuseikka, mutta asiasta kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä graduni "Paradoksimusiikkiterapia alkoholistien kuntoutuksessa".

Tein tutkimusta varten tarkan rungon edeltävine tiedonkeruineen ja jälkihuoltoineen tärkeimmän eli kuunteluprosessin havaintojen tueksi. Jouduin oikein kamppailemaan, pitääkseni istuntojen prosessit ja tutkimushavainnot erillään toisistaan. Vilpitön tavoitteeni oli asiakkaiden kuntoutuminen, mutta tutkimushanke häiritsi välillä objektiivista havaitsemista. Sain hyvää ohjausta työlleni, joka kesti kolmisen vuotta ja mielestäni myös löysin yhden keinon tämän vaikean sairauden hoitoon. Suunnitelmat tämän hoidon jatkojaksoillekin ehdin jo tehdä, mutta Kelan palveluntuottajana lasten terapiat veivät huomioni.

Opittua

Tässä hankkeessa havaitsin selvästi, että tutkimus haittaa helposti itse terapiaprosessin hallintaa ja tutkimuksen motiivit saattavat jopa ohjata havaintoja. Muistiinpanot, videointi ja objektiivinen esitieto sekä henkilökunnan kanssa käydyt laajat analyysit auttoivat kyllä pysymään asiassa eli terapiassa ja löytämään olennaisia asioita kunkin asiakkaan ongelmista.

Gradun tasoinenkin tutkimus vaatii aikaa keskittyä tutkimukseen, koska työ terapeuttina  jo sinällään on todella haastavaa ja vastuullista. Tutkimuksen laatu kärsii helposti, jos samaan aikaan on useita terapiaprosesseja käynnissä. Ja tällainen "kärkihanke" helposti vaarantaa muitten terapioiden hallintaa.

On siis tärkeää, että tutkimukseen keskitytään tutkijana. Oman työn tutkiminen on kaksipiippuinen juttu ja parempi musiikkiterapian kehittymisen kannalta olisikin, että terapeutit hoitavat ja tutkijat tutkivat. Terapeutin ryhtyessä tutkijaksi, on siihen varattava riittävästi aikaa ja muita tutkimuksen kannalta oleellisia resursseja.

Terapeutti taas tarvitsee koko taitonsa ja persoonansa vuorovaikutuksen ylläpitoon terapian tavoitteita silmällä pitäen. On siis tehtävä valinta kumpaa milloinkin tekee, vai tekeekö vain toista. Jo opiskelun aikana.